Novelli: Ajatuksissani, muistoissani
Kaisa siivosi varovasti lehtiä pienen hautakumpareen päältä ja asetteli pois vierineitä kiviä paremmin. Hän keräsi lehdet haudan ympärille kauniisti, että niitä oli joka puolella vähän. Lopuksi hän laski kumpareelle pienen kukkakimpun, jonka oli kerännyt matkalla haudalle. Mitä kukkia nyt enää syksyllä löytyi, mutta kuitenkin. Kaisa peruutti pari askelta ja polvistui haudan eteen. Tuuli puhalsi hiljaa ja puiden lehdet havisivat. Pari keltaista lehteä leijaili maahan. Ne näyttivät tanssivan. Kaisa katsoi polulle varovasti. Polku haudalle oli jo lähes lehtien peitossa ja muutenkin ilma oli hyvin syksyinen. Kaisa kääntyi hautaan päin ja huokasi. Hän kuuli yhä Hillan haukkuvan vähän matkan päässä ja teki mieli huutaa sitä. "Tänne Hilla. Olen täällä", kuiskasi Kaisa hiljaa ja yritti varovasti hymyillä. Se olisi niin varmasti tullut ja tuonut taas jotain keppiä. Niin noutajien tapaista. Hilla oli ollut vain pieni viaton kultainennoutaja, jonka oli pitänyt lähteä niin aikaisin. Kyynel vieri poskella hitaasti ja Kaisa pyyhki sen pois. Hilla ei olisi halunnut hänen itkevän. Ei.
Hilla oli ollut vasta seitsemänvuotias. Ehkä se oli paljon, mutta vähältä se tuntui miettien, miten se oli lähtenyt. Niin yllättäen. Hilla oli ollut niin iloinen ja vain parin päivän aikana mennyt todella heikkoon kuntoon ja jouduttu lopettamaan. Kaisa muisti yhä sen viattomat silmät, jotka olivat halunneet vain palvella ja rakastaa omistajaansa. Hilla oli ollut niin tärkeä. Sen kuolemasta oli jo kaksi vuotta, mutta yhä se oli niin hyvin mielessä. Ne kaikki yhteiset hetket. Täälläkin he olivat pari kertaa käyneet lenkillä ja sienessä perheen kanssa. Hilla ei ollut erityisemmin sienistä pitänyt, mutta aina täältä oli löytynyt tuo järvi ja paljon keppejä. Niillä oli pärjätty aina ne reissut.
Kaisa muisteli Hillan pentuaikoja, kun se oli tullut heille. Heti oli ollut selvää, että tuo kultainen olento olisi Hilla. Lempeä ja kiltti, aika pieneksi jäänyt narttu, oli ollut lähes koko elämä Kaisalle niiden seitsemän vuoden aikana. He olivat tehneet kaiken yhdessä ja kokeneet niin paljon. Näyttelykehissä he eivät olleet käyneet. Vain mätsäreissä pari kertaa, mutta niissäkään ei ollut suuria saavutuksia ollut ikinä ollut. Tottikseen he olivat painottaneet ja siinä kisanneet vähän virallisestikin. Treenejä oli ollut melkein joka päivä, ja hyvä kun koulun käyntiin jäi aikaa. Läksytkin olivat aina siinä ja siinä. Kaisaa hymyilytti nyt, kun muisteli, miten he olivat riidelleet hänen koulunkäynnistään äidin kanssa. Se oli uhannut ottaa Hillan pois, mutta sitä ei olisi uskonut. Hilla ja äiti olivat olleet niin hyvät ystävät. Hilla oli pitänyt perheen virkeänä ja reippaana aamusta iltaan. Joskus ehkä yölläkin. Se koira oli ollut niin rakas. Tärkeä. Se oli selvästi ymmärtänyt aina ja lohduttanut, kun itketti. Kaisa ei ollut ikinä edes ajatellut, miltä elämä tuntuisi ilman Hillaa. Kun lähtö oli tullut, se oli tullut niin kamalan äkkiä, että Kaisa ei tajunnut sitä ollenkaan. Oli mennyt monta päivää, ennen kuin kupit oli pesty ja laitettu kaappiin, lelut kerätty lattioilta, jyrsityt matot laitettu piiloon ja jäljelle jääneet kuivamuonapussit lahjoitettu naapurin koiralle. Se oli ollut niin raskasta aikaa. Kaisa oli jäänyt koulussa jälkeen eikä ollut oikeastaan enää mitään. Kesti niin kauan, ennen kuin Kaisa tottui elämään ilman koiraa ja panostamaan taas kouluun. Kun Hilla oli tullut, oli Kaisa ollut 9-vuotias ja sen lähdettyä 16-vuotias. Hetken elämä oli ollut yhtä sekasortoa. Kaverit olivat hokeneet "se oli vain koira".
Kun Kaisa oli mennyt lukioon, oli luokalle tullut tyttö, joka tiesi, miltä tuntui menettää koira. Piia oli itse kokenut saman ja häen kanssaan puhuminen oli todella helpottanut oloa. Piia oli muuttanut pois heti vuoden jälkeen ja se oli sitten mennyt siinä, se juttuseura. Vanhat kaverit olivat todella kaukaisen oloisia ja Kaisa tyytyi liittymään yksinäisten joukkoon koulussa. Sitten olivat nämä poika-asiat tunkeneet elämään ja nytkin olisi ollut illalla yksi tapaaminen, mutta Kaisa oli peruuttanut sen, muistaessaan Hillan haudan. Vain perhe tiesi haudan. Kavereille ei Kaisa ollut ikinä näyttänyt hautaa. Piialle hän oli kertonut siitä ja heidän oli pitänyt tulla käymään täällä, mutta sitten oli tullut Piian muutto. Kaikki tuntui lentävän ohi.
Kaisa kyykistyi ja avasi reppunsa. Hän otti sieltä hautakynttilän ja sytytti sen palamaan. Hän laski sen varovasti haudan viereen ja istuutui itse läheiselle kivelle katselemaan hautaa. Oli niin ihanan hiljaista ja rauhallista. Veden liplatus, puiden suhina ja pieni tuulenvire. Harakka hyppeli polulla hetken, mutta lensi pois nopeasti huomatessaan Kaisan. Tuntui niin ihmeelliseltä istua tässä haudalla ja muistella Hillaa. Siitä tuntui olevan niin vähän aikaa. Mutta myös niin paljon. Hetkeksi Kaisa sulki silmänsä ja kuvitteli Hillan viereensä. Sen iloiset tuhahdukset ja tassujen rapinan pensaikossa. Se olisi istunut tässä Kaisan vieressä nyt. Nyt. Se olisi ollut vasta yhdeksänvuotias veteraani. Niin vähän. Se olisi viettänyt rauhallista eläkeaikaa Kaisan kanssa. Saanut asua muun perheen kanssa ja peuhata pikkuveljen kanssa, joka oli nyt 13-vuotias riiviö, joka oli Hillan aikana roikkunut koiran perässä lähes koko ajan. Kaisa oli opettanut sille koiran hoitoa ja nyt pikkuveljellä olikin oma labradorinnoutajauros. Eetu oli Hillan lailla lempeä ja rauhallinen, mutta sen oli saanut koko perhe huomata, että pahoina päivinä se oli oikea tornado, joka terrorisoi koko taloa. Veli Sami oli hyvin kiintynyt vasta yksivuotiaaseen koiraansa ja Kaisa sai harvoin tehdä koiran kanssa mitään. Eetu roikkuikin enemmän omistajansa perässä.
"Voisitpa sä olla vieläkin täällä", kuiskasi Kaisa hiljaa ja katsoi ympärilleen. Alkoi hämärtää jo vähän ja Kaisa lähetti isälle viestiä, että isä voisi lähteä hakemaan häntä kohta. Kaisa sammutti kynttilän ja tunki sen reppuunsa. Hän seisoi vielä hetken haudalla ja tuijotti sitä. Eihän se Hillaa herättäisi henkiin, mutta ainakin hetken tuntui, että se oli läsnä. Kuin se olisi istunut siinä ja katsonut häntä. Katsonut ja toivonut, että hän ottaisi koiran mukaansa vielä. Kaisa lähti kävelemään polkua pitkin.
Ehkä hänen vierellään käveli kultainennoutajanarttu Hilla, joka seurasi uskollisesti kasvattajaansa. Ehkä Hilla oli totta yhä. Hänen vierellään.
Novellin kirjoitti Miira, valokuvaajana toimi frankie
